Käytiin viikolla Reveden kansallispuistossa yhden yön retkellä. Retken tarkoituksena oli varusteiden testaus. Olemme puhuneet vaellusreissusta johonkin vähän syrjemmälle, mutta minulla ei juuri vaelluskokemusta ole vaikka kaikki varusteet löytyykin. Miehellä taas kokemusta on mutta edellisistä reissuista on jo aikaa. Päätettiin siis ottaa joku lähikohde ja vain yhden yön kestävä reissu, jotta saamme testattua teltan ja rinkat ja samalla oman vaellus kuntomme.
Kohteeksi valikoitui Repoveden kansallispuisto. Se ei toki nykyään ole lähimpiä mahdollisia retkikohteita, mutta koska olen Kotkasta kotoisin ja meillä oli mahdollisuus siellä viettää nyt vähän pitempi pätkä aikaa, halusin esitellä yhden suosikki retkipaikoistani. Olen siis käynyt Repovedellä melko monta päivän reissua kiertämässä. Nyt kuitenkin olin paikalla tavallaan uusin silmin muutaman vuoden tauon jälkeen. Metsät, joissa tulee tätä nykyä kierreltyä ovat paljon rehevämpiä ja kasvirikkaampia kuin karuhkot Repoveden maastot. Jotenkin näissä karummissa maisemissa metsä itse pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun huomioni ei koko ajan kiinnittynyt kasvilajistoon.
Retki alkoi Lapinsamen parkkipaikalta ja ensimmäisenä nähtävyytenä tietysti oli vastassa Lapinsalmen riippusilta. Paljon oli lukkoja ilmaantunut thänkin siltaan sitten viimenäkemän. Onkohan suomessa kohta yhtään siltaa johon ei lukkoja olisi kiinnitetty… Ja kuvat joissa minä esiinnyn ovat rakkaani ottamia, muut omia 🙂
Katajavuoren portaat oli retken ensimmäinen koetinkivi. Miten nousee rinkka, joka oli reissun pituuteen nähden tarkoituksella hieman ylitäytetty. Mutta porras kerrallaan ylös päästiin ihailemaan syksyisten lehtipuiden kirjomaa maisemaa.
Vaikka Repoveden alue onkin karua ja pääosaltaan mäntyvaltaista metsää on siellä kuitenkin korkeusvaihteluiden ym. seurauksena ravinnekeskittymiä. Kuvan metsälehmukset alkavat jo saamaan syysväriään, mutta edelleen loistavat kuusikon synkkyydessä kuin valoa tuoden.
Repoveden useat järvet ja niiden rannat ovat ehdottomasti yksi sen parhaista ominaisuuksista. Rantavyöhykkeet ovat kaikkiaan melko kapeita, rinteiden kohotessa nopeasti niin, että veden vaikutus lakkaa. Kapeilla soistuneilla rannoilla kasvaa suopursun ja juolukan rinnalla suomyrttiä. Tämä meren- ja järvenrantojen kasvi omaa huumavan tuoksuisia eteerisiä öljyjä. Lehtiä hierottassa tuoksu on mausteinen, ja sitä onkin käytetty oluen maustamiseen ja nykyäänkin mausteena ruuanlaitossa.
Ensimmäisen retkipäivän ilma oli harmaa ja kuvailutkin jäi vähemmälle. Tässä ollaan jo Olhavanvuoren alla, jossa vakava ilmeinen kivimies tuijottaa länteen. Voin kuvitella kiipeilijöiden nauttivan näistä kiipeilymaastoista. Suoraan järveen putoava jyrkänne on näyttävä. Mitenköhän syvä tuo lampi on. Kalliomaalauksetkin jyrkänteestä löytyy, mutta niitä ei tästä kulmasta pääse ihailemaan.
Jyrkänteen alusta Olhavanvuoren nuotiopaikalla on ymmärrettävästi hyvin kulunut. Pystysuora kiviseinämä on vaikuttava ja paikalle päästyään on sitä käytävä ihmettelemässä läheltä.
Luonnon parasta antia onkin, kun saa kokea itsensä pienuuden. Voin vain kuvitella sen jylyn mikä on kaikuna soinut näillä mailla kun jalkojeni alla lepäävät kivipaasit ovat seinämästä irronneet.
Olhavanvuorelle kivuttuamme aukesi taivas ja aurinko lämmitti. Tähän teki mieli leirikin perustaa, mutta nälkä vaati etsimään nuotiopaikan. Laskeva aurinko tarjosi kuitenkin niin herkullisia sävyjä, että jonkun aikaa oli maltettava kuvailla.
Illan viimeisenä ponnistuksena kipusimme kiireesti vielä Mustavuoren päälle ja näkötorniin. Siellä katselimme auringon katoamista taivaanrantaan.
Laskeneen auringon hämärässä pääsimme vielä vuorelta alas ja lähimmälle nuotiopaikalle makkaran paistoon. Teltan sijoitimme hieman sivumpaan ja trangialla keittelimme vielä nuudelit iltapalaksi. Teltan kasaaminen sujui mukavasti pimeässä, toki otsavalon avustuksella. Hikisten retkivaatteiden vaihto kappale kerrallaan makuupussissa ja unten maille.
Seuraavan päivän kuvasatoa myöhemmin.
Kurjenmarja 